Kuluneen syksyn aikana olen pohtinut erityisesti tekijäidentiteettiäni, joka olikin yksi tärkeimmistä syistä, miksi alun perin lähdin mukaan mentorointiohjelmaan. Tähänastinen urani on koostunut hyvin monenlaisista positioista sekä taiteenlajeista. Olen kirjoittanut, ohjannut, esiintynyt, toiminut dramaturgina ja tuottanut projekteja aina av-alan tuotannoista teatteri- ja tanssiesityksiin. Tämänlainen monitekijyys on tuntunut minusta luontevalta. En ole ikinä kokenut itse tarvetta määritellä itseäni tai asettaa itseäni tiettyyn tekijäboksiin, kuten pelkästään käsikirjoittajuuteen.

Taidenäkemykseni on ollut jo pitkään sellainen, etten pohjimmiltaan näe eri taidelajien tai tekijäpositioiden olevan syvimmältä olemukseltaan kovin erilaisia. Nähdäkseni kaikki taiteen kanssa työskentelevät toimivat enemmän tai vähemmän samojen kysymysten ja teemojen äärellä, vaikka tulokulmat ja konkreettiset työtehtävät vaihtuvat. Toki jokaiseen työnkuvaan kuuluu erityispiirteitä ja arvostan suunnattomasti myös niitä tekijöitä, jotka kokevat identifioituvansa vahvasti vain yhteen työnkuvaan ja panostavat siinä kehittymiseen. Itselleni tämä ei kuitenkaan ole tuntunut sellaiselta, josta voisin itseni tunnistaa itseni kokonaisena tekijänä.

Vaikka olen tuntenut vahvaa samaistumista moneen eri työrooliin, olen kuitenkin samalla kokenut siitä myös välillä hieman epävarmuutta ja hämmennystäkin. Pitäisikö minun kuitenkin, kaikesta huolimatta, valita vahvemmin se, mihin minun tulisi keskittyä? Olisiko järkevää keskittyä vain yhteen työnkuvaan, kuten elokuva- ja TV-käsikirjoittamiseen, ja unohtaa samalla esimerkiksi kaikki ne teatteri- ja tanssiprojektit, joista kuitenkin haaveilen ja joita suunnittelen? Miten minun pitäisi esitellä tai sanoittaa itseni taiteentekijänä? Olenko käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija, ohjaaja vai dramaturgi – vai kaikkia näitä samaan aikaan? Tarvitseeko minun edes valita? Ja jos kyllä, niin kenen tai minkä vuoksi?

Kati on suhtautunut pohdiskeluuni ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän on tuonut pohdintaani rohkaisevia ja avartavia näkökulmia siinä, miten monenlaiset työkuvani ovat itseasiassa vahvuuksiani ja ne tarjoavat parhaimmillaan monia eri mahdollisuuksia tulevaisuuden työskentelyssäni. Tämä on ollut ilahduttava näkökulma, ja olen yrittänyt vaalia tätä ajatusta syksyn projekteissani. Kirjoittaessani käsikirjoituksia tunnistan voivani hyödyntää kokemuspohjaani myös ohjaajana sekä näyttelijänä. Ohjaajana voin hyödyntää taustaani kirjoittajana sekä kirjallisuuden tuntemustani – ja niin edelleen.

Samalla on myös selvää, että taiteen tekemisen rakenteissa sekä vallitsevassa taloustilanteessa kyky toimia joustavasti erilaisissa työtehtävissä on monelle jopa elinehto. Se, että pystyn toimimaan tilanteesta riippuen käsikirjoittajana, ohjaajana tai dramaturgina, sekä monella eri taiteenkentällä, tuo asemaani kentällä itsenäisyyttä ja vahvistaa myös toimijuuden kokemusta siitä, että työni ja toimeentuloni eivät ole riippuvaisia vain yhdestä työnkuvasta yhdessä tietyssä ympäristössä. Siitä on olla syytä olla jopa iloinen sekä kiitollinen.

Mentorointia on syksyn tapaamisten jälkeen pari kuukautta jäljellä. Lopun lähestyminen aiheuttaa haikeutta, sillä olen kokenut mentorointiohjelman itselleni mielekkäänä ja tapaamiset Katin kanssa tärkeinä sekä merkityksellisinä. Samalla tunnen iloa siitä, kuinka paljon olen saanut ohjelmasta jo irti ja miten monia ajatusprosesseja se on laittanut liikkeelle liittyen tulevaisuuteeni ja polkuuni tässä ammatissa.

Jos jotakin, on se tarjonnut rohkaisua seisomaan ylpeästi sen takana, mitä olen ja mitä teen taiteen kentällä. Juuri niin kirjavana, rönsyilevänä ja moninaisena kuin oikeasti olen.

- Onerva Hannula