Totuus tulee julki

Viisi vuotta sitten yhdysvaltalainen näyttelijä tuli aloittaneeksi maailmanlaajuisen liikehdinnän kehottaessaan kaikkia seksuaalista ahdistelua kokeneita vastaamaan hänen tviittiinsä ”me too”.

Suomessakin herättiin. Naiset alkoivat avautua kokemuksistaan ensin ohjaajaopiskelijalle, joka oli tehnyt opinnäytetyönsä seksuaalisesta häirinnästä elokuva-alalla. Kohistiin listasta, jolla väitettiin olevan seitsemäntoista miehen nimet. Mitään konkreettista listaa ei kuitenkaan ollut, tietyt nimet vain olivat toistuneet tiuhaan naisten kertomuksissa. Keskustelu tyrehtyi, kun siihen osallistuneita naisia alettiin kutsua poliisikuulusteluihin epäiltyinä kunnianloukkauksesta.  

Lopulta tikun nokkaan joutui meillä vain kaksi miestä. Näistä toinen oli eläköitynyt ohjaaja, joka oli ahdistellut naisopiskelijoita toimiessaan elokuvakoulun professorina, toinen uransa kukkeimmassa vaiheessa oleva ohjaaja, joka oli kohdellut naisia epäasiallisesti elokuviensa kuvauksissa. Kumpaakaan vastaan ei nostettu syytteitä. Jälkimmäinen teki rikosilmoituksen paljastusjutun tehneestä toimittajasta, mutta poliisi lopetti tutkinnan, kun rikoksesta ei löytynyt näyttöä. 

Me too -liikkeen suurimpana saavutuksena Suomessa voitaneen pitää sitä, että sukupuolittuneen vallankäytön laajuus paljastui ja naisten välinen solidaarisuus kasvoi. Valtiovalta tilasi selvityksen alalla tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä, alan toimijat laativat yhdessä ohjeistuksen häirinnän kitkemiseksi ja ammattiliitot järjestivät asiaan liittyvää koulutusta. Läheisyyskoordinaattorien käyttäminen kuvauksissa yleistyi.

Vaikka monessa on menty parempaan päin, pitää patriarkaatti yhä hanakasti omiensa puolta. Kuvauksissa saatetaan sanailla, saako niin tai näin enää sanoa tai tehdä, mutta todellisista ongelmista vaietaan työn menettämisen pelossa. Neromyytti, ajatus tekijästä, joka taiteen nimissä voi kohdella toisia miten tahtoo, voi yhä paksusti, myös joissain naisten tuotannoissa. Kokemuksistaan kertovat naiset joutuvat julkisuudessa joka kerta ryöpytyksen, jossa toistuvat aina samat asiat: miksi vasta nyt, taisi olla itsessäkin vikaa ja – tämä on henkilökohtainen suosikkini – olisi tyytyväinen kun kelpasi.

Jos häpeä jää aina vain uhrin kannettavaksi, valitsee moni vaikenemisen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei totuus olisi kaikkien tiedossa. Te kenellä on salattavaa, olettehan kuulolla? Hiljattain näkemäni mieskatsetta käsittelevä dokumenttielokuva muistutti minua kollegani Agnés Vardan viisaista sanoista: ”Okei. He katsovat minua. Mutta minä katson heitä.” Kuulitteko? Aivan niin. Me näemme teidät.

Kolumnin kirjoittaja Reetta Aalto toimii myös WIFT Finlandin hallituksessa.